Tämän lukemisesta on nyt jo joitakin kuukausia vierähtänyt mutta tämä kirja ansaitsee ehdottomasti oman postauksen.

Näin Leenan tien varrella useasti ajaessani jakeluautoa ja rekkaa Suomen teillä mutta en koskaan tehnyt lähempää tuttavuutta.

Lukukokemuksesta teki hieman oudon se että kirjoittaja – vaikka onkin hienon ja suuren työn tehnyt – vaikuttaa minusta täysin erilaiselta persoonalta kuin Leena, eikä kirjoittaja tunnu häntä varsinaisesti ymmärtävän. Itselleni Leenaan samaistuminen taas on syystä tai toisesta hyvinkin helppoa, enkä voi olla ajattelematta kuinka pienestä elämän suunta joskus on kiinni. Minulle jäi kirjasta pitkäksi aikaa tunne ”tuossa voisin hyvin olla minä.”

Leenan laukkumäärä oli joillakin siirtymillä jotain aivan käsittämätöntä. Hän tosiaan osasi pakata laukkunsa, mutta mikään retki- tai ulkoilmaihminen hän ei varsinaisesti ollut. Tässä kohtaa samaistuminen hieman rakoilee. Leena ei ainakaan päiväkirjojen mukaan todellakaan nauttinut, eikä ulkosalla oleskelu tai matka sinänsä ollut hänelle tärkeää. Hän ajatteli että se mikä kulloinkin odotti perillä, olisi ratkaisu. Se taisi olla se moottori joka piti hänet liikkeellä. ”Kun vaan pääsen sinne perille, kaikki muuttuu.”

Luin joitakin kommentteja kirjan lukeneilta ja se pisti kyllä miettimään. Leenan odotetaan olevan nöyrä ja sopivan nätisti hänelle määriteltyyn lokeroon. Ihmiset antaisivat kovin mielellään almun jolla ostavat itselleen hyvän mielen ja auttajan identiteetin, mutta kovin nihkeästi he antavat ihmisarvon, autettavalle luvan olla ruorissa omassa elämässään, saati ymmärrystä ja hyväksyntää myös silloin kun eivät osaa samaistua tämän tapaan olla ja nähdä elämä.