Välillä pitää muistuttaa itselleen mikä on oikeasti tärkeää – ja mikä on vähemmän tärkeää.
Elämä on nyt.
Se ei ole sitten kun on enemmän rahaa, sitten kun on vähemmän töitä, sitten kun on parempi mieli, sitten kun on oma järkkäri tai varaa ostaa paremmat vaelluskengät.
Kun koira pyytää lähtemään metsälenkille, se on nyt.
Muutama vuosi vain niin ei pyydä enää. Mennään nyt.
Odota tarpeeksi kauan niin voi olla ettei tarvi enää.
Pitkiä päiviä voi tehdä, eineksillä voi elää, poikkeustilanteessa, mutta se ei ole mikään poikkeustilanne jos se kestää vuosia.
Työtä pitää tehdä mutta se ei saa olla kaikki mitä on.
Työ ei lopu tekemällä.
Tämäkin kuva pitäisi olla paremmin rajattu. Mutta nyt just ei ehdi.
Ja jos nyt ei ehdi niin se voi jäädä koneen kiintolevylle
niiden muutaman sadan muun kuvan kanssa joita ei ole ehtinyt korjaamaan julkaisukelpoisiksi.
Nähtävää olisi paljon, kuinka paljon jääkään näkemättä kun on niin kiire.
Kiire siihen hetkeen kun sitten joskus on aikaa!
Sitä hetkeä ei tule koskaan. Se on nyt.
Kävelen vitosen lenkkareilla metsässä nauttien keväästä ja näpsin kuvia kännykällä.
Ja laitan blogiin huolittelemattomia kuvia ja puolivalmista tekstiä.
Koska pitää ehtiä laittaa ruokaa ja rapsuttaa koiraa ja lukea hyvää kirjaa.