Lapsuuteni aika on lähellä tuota aikakautta jota Simpauttaja kuvaa, joten kirjan maalaama todellisuus tuntuu tutulta ja kietoutuu ympärille kuin lämmin viltti. Voin toisaalta hyvin kuvitella että joku lukija joka ei ole tuota aikakautta elänyt, tai on elänyt aivan toisenlaisessa ympäristössä, näkee siinä pelkästään negatiivista ja vastenmielistä.
Haluamme ajatella että paljon on muuttunut viidessä vuosikymmenessä, mutta pintaa syvemmälle katsottuna: onko kuitenkaan? Sananlaskukin sanoo: ”Kansa, joka ei tunne menneisyyttään, ei hallitse nykyisyyttään, eikä ole valmis rakentamaan tulevaisuuttaan.”
Yhä edelleen suutumme herkästi Simpauttajille – jotka kuitenkin vain pitelevät peiliä nenämme edessä.
Äänikirjan lukija Esa Saario oli mielestäni loistava ja kuunteleminen tuntui samalta kuin katselisi vanhaa kotimaista elokuvaa. Henkilöhahmoihin eläytyminen ja vahva murreilmaisu teki henkilöt eläviksi.
Oton esikuvan traaginen tarina
Kerrotaan että monillakin kirjan henkilöillä on esikuvat todellisessa elämässä.
2014 ilmestyneessä lehtijutussa kirjailija Heikki Turunen kertoo vuonna 1968 tavanneensa pojan, josta kirjan Otto sai alkunsa. Herkkä ja ujo poika veisteli puusta naista esittäviä veistoksia eikä osallistunut kotitilan töihin, ja poika oli myöhemmin toimitettu mielisairaalaan. Poika teki vahvan vaikutuksen kirjailijaan, joka näki pojassa myös paljon itseään. ”Olin itse samanlaisesta kotioloista, ujouden takia tyttöystävätön ja senkin takia pienen ikäni naisenkuvia piirrellyt, rakkausrunoja kirjoitellut kompleksikimppu, josta oli alun perin pitänyt tulla kuvataiteilija, Turunen kirjoittaa.”
Vuonna 2012 kirjailija kuuli pojan tarinan jatkuneen murheellisesti: Tämä oli karannut mielisairaalasta ja juossut junan alle. Tragedia oli tapahtunut joitakin vuosia Simpauttajan ilmestymisen jälkeen joten kirjailija joutui miettimään oliko hän jopa osasyyllinen kuolemaan, oliko poikaa kenties pilkattu vielä kirjankin takia.
Fiilikset lukemisen aikana?
- Surullista kuinka inhottavia ja empatiakyvyttömiä jotkut ihmiset ovat toisiaan kohtaan!
- Nostalgia, tuttuus.
- Viljapellon ja kesän tuoksu nenässä. Helteellä kuunnellessa kuvailut tulivat kirjaimellisesti iholle.
Mitä opin?
”Yllätyin” taas kuinka samanlaista yhteiskuntakritiikki kuitenkin on aikakaudesta riippumatta ja huolet samanlaisia, vaikka ei varsinaisesti uusi havainto.
Kannattiko lukea?
Todellakin. Olisi kiva joskus ehtiä lukea myös paperiversio. Tuntuu että rivien välissä voisi ehkä vielä olla lisää tasoja.
Perkele, kulttuuria se on juomakulttuurikin.