Suomen metsissä on paljon paikkoja, joissa on joskus ollut talo, torppa, maatila tai muu asuinpaikka, mutta joista rakennukset ovat kadonneet jo vuosikymmeniä sitten.

Rakennuksen häviäminen ei kuitenkaan tarkoita sitä, että kaikki siihen liittyneet rakenteet olisivat hävinneet.

Yksi vähän pelottavakin esimerkki ovat vanhat kaivot. Metsässä kävellessä välillä asia mietityttää ja jännittää kun liikun yksin ja maastossa näkyy merkkejä vanhoista rakenteista.

Käytöstä poistunut rengas- tai kivikaivo voi jäädä metsittyvän pihapiirin keskelle vuosikymmeniksi. Kansi voi lahota, romahtaa tai peittyä sammaleen, lehtien ja kasvillisuuden alle. Pahimmillaan paikka näyttää tavalliselta metsämaalta, vaikka alla olisi useita metrejä syvä kuilu.

Tästä heräsi kysymys:

Voisiko tällaisia vanhoja kaivoja etsiä järjestelmällisesti ennen kuin joku ihminen tai eläin putoaa niihin?

Näyttäisi siltä, että kyllä voi – ainakin potentiaalisia paikkoja voidaan rajata yllättävän hyvin jo kotikoneelta.

1. Ensin etsitään kadonneet talot, ei kaivoja

Kaivon etsiminen suoraan koko metsästä olisi melko mahdotonta.

Paljon järkevämpi lähtökohta on etsiä ensin paikat, joissa on aikaisemmin ollut asutusta mutta ei enää ole.

Maanmittauslaitoksen Vanhat painetut kartat -palvelussa on esimerkiksi vuosina 1949–1998 julkaistuja 1:20 000 peruskarttoja ja vanhoja topografikarttoja. Lisäksi CSC:n Paituli-palvelussa on georeferoituja historiallisia kartta-aineistoja vielä laajemmalta ajalta.

Vanhoista kartoista voi etsiä esimerkiksi:

– taloja ja torppia, joita nykykartassa ei enää ole
– vanhoja metsittyneitä pihapiirejä
– käytöstä poistuneita teitä
– pieniä peltoja ja niittyjä keskellä nykyistä metsää
– rakennusryhmiä, joiden paikalla ei nykyään näy mitään.

Jos samalla paikalla on ollut talo vielä esimerkiksi vuoden 1960 kartassa mutta nykyisessä kartassa ei ole enää rakennuksia, paikka muuttuu heti kiinnostavaksi.

Missä oli talo, siellä tarvittiin yleensä myös vettä.

2. Vielä vanhempaa asutusta löytyy pitäjänkartoista

Jos haluaa mennä pidemmälle historiaan, Kansallisarkiston pitäjänkartasto on erityisen kiinnostava.

Pitäjänkartat laadittiin pääosin vuosina 1840–1865, mutta niiden pohjana käytettiin osittain jopa 1700-luvun maanmittausaineistoa. Karttoihin merkittiin muun muassa asutusta, viljelyksiä, metsiä, rajoja ja kulkureittejä.

Kartat on digitoitu ja niitä voi tutkia Kansallisarkiston Astia-palvelussa.

Pitäjänkarttojen sijaintitarkkuuteen pitää suhtautua hieman varauksella. Ne eivät ole nykyisiä GPS-karttoja ja aineistoa koottiin eri aikoina ja erilaisista lähteistä.

Ne voivat silti paljastaa jotakin olennaista:

tässä metsässä on joskus ollut asuttu paikka, vaikka siitä ei nykyisessä maisemassa näkyisi enää juuri mitään.

3. Vanhat ilmakuvat voivat paljastaa kokonaisen kadonneen pihapiirin

Maanmittauslaitoksen ilmakuva-arkistossa on noin 1,5 miljoonaa ilmakuvaa, ja vanhimmat niistä ovat 1930-luvulta.

Historiallisia ilmakuvia voi tarkastella Paikkatietoikkunassa.

Tämä on kaivojen etsimisen kannalta ehkä yksi hyödyllisimmistä aineistoista.

Jos esimerkiksi rakennukset ovat purettu 1980-luvulla, vanhemmasta ilmakuvasta saattaa vielä näkyä:

– päärakennus
– navetta
– ulkorakennukset
– piha
– kasvimaa
– pihatie
– pellon reunat.

Kun vanhaa ilmakuvaa verrataan nykyiseen ilmakuvaan, entinen pihapiiri voidaan joskus sijoittaa hyvin pienelle alueelle.

Kaivoa ei välttämättä itse kuvasta erota – mutta yhtäkkiä etsintäalue ei olekaan sata hehtaaria metsää vaan ehkä muutaman kymmenen metrin alue vanhan talon ympärillä.

4. Laserkeilaus ja rinnevarjoste: metsä ikään kuin väistyy tieltä

Sitten päästään erityisen kiinnostavaan aineistoon.

Maanmittauslaitoksen laserkeilaukseen perustuvasta korkeusmallista on tehty rinnevarjoste, jonka tarkimman version pikselikoko on kaksi metriä. Rinnevarjoste kuvaa maanpinnan muotoja tavalla, jossa kasvillisuus häiritsee havainnointia huomattavasti tavallista ilmakuvaa vähemmän.

Kartalta saattaa erottua esimerkiksi:

– vanhoja tieuria
– rakennusten pohjia
– kellarikuoppia
– ojia
– pengerryksiä
– tasattuja pihamaita
– muita ihmisen tekemiä poikkeamia maastossa.

Yksittäinen pieni kaivo on jo niin pieni kohde, ettei sen näkymiseen kahden metrin rinnevarjosteessa voi luottaa.

Mutta tässäkin hyöty tulee ympäristöstä.

Jos keskellä nykyistä metsää näkyy vanha tie, suorakulmainen rakennuksen pohja ja pihatasanne juuri siinä kohdassa, missä vanhassa kartassa oli talo, ollaan jo erittäin kiinnostavassa paikassa.

Maanmittauslaitoksen Karttapaikassa voi lisäksi katsella karttatasoja päällekkäin ja säätää niiden läpinäkyvyyttä.

5. Yllättävä tietolähde: vanhat kaivo-oikeudet

Tämä oli ehkä koko selvityksen kiinnostavin löytö.

Kiinteistörekisteriin voidaan merkitä käyttöoikeuksia eli rasitteita. Maanmittauslaitos mainitsee yhtenä esimerkkinä nimenomaan oikeuden käyttää toisella kiinteistöllä olevaa kaivoa.

Ajatellaan esimerkiksi vanhaa kylää:

Tilan A oma kaivo ei ollut hyvä, joten sillä oli oikeus ottaa vettä tilan B kaivosta.

Rakennukset saattavat myöhemmin hävitä, tie kasvaa umpeen ja alue metsittyä.

Mutta käyttöoikeudesta on voinut jäädä merkintä kiinteistörekisteriin.

Kiinteistöön liittyviä käyttöoikeuksia ja rajoituksia voidaan näyttää kartalla silloin, kun niiden sijainti on rekisterissä tiedossa. Maanmittauslaitoksen mukaan tarkemmat tiedot vanhoista oikeuksista voivat löytyä myös alkuperäisistä maanmittaustoimitusten asiakirjoista.

Tämä ei tietenkään tarkoita, että kaikki vanhat kaivot löytyisivät rekisteristä. Tavalliselle oman tilan kaivolle ei ole ollut mitään syytä perustaa erillistä kaivo-oikeutta.

Mutta jos alueella sattuu olemaan vanha kaivonkäyttöoikeus, se on erittäin kiinnostava johtolanka.

6. Maanmittaustoimitusten vanhoista asiakirjoista voi löytyä lisää

Maanmittauslaitoksen arkistossa on maanmittaustoimituksiin liittyviä karttoja ja asiakirjoja jo 1700-luvulta lähtien.

Niistä voi löytyä tietoja muun muassa kiinteistöjen historiasta, rajoista, tieoikeuksista ja muista rasitteista. Vanhoja asiakirjoja voi pyytää Maanmittauslaitokselta, kun tiedossa on nykyinen kiinteistötunnus ja mielellään myös tilan nimi.

Jos siis jostakin alueesta tulisi erityisen kiinnostava, tämän kautta voisi päästä huomattavasti tavallista karttaa syvemmälle.

7. Entä kun potentiaalinen paikka löytyy?

Tässä vaiheessa kotisohvaetsintä vaihtuu maastotyöhön – ja samalla pitää muistaa, mitä oikeastaan ollaan etsimässä.

Vanha kaivo ei välttämättä näytä kaivolta.

Sen päällä voi olla:

– lahonneita lankkuja
– sammalta
– oksia ja risuja
– lehtikariketta
– osittain romahtanut kansi.

Siksi epäilyttävän painanteen tai vanhan pihapiirin rakenteiden päälle ei kannata mennä kokeilemaan, kestääkö maa.

Erityisesti lapselle tai koiralle tällainen paikka voi olla vakava vaara. Lahonnut kaivonkansi voi pettää ihmisen tai eläimen alta.

Kiinnostava havainto kannattaa mieluummin:

1. kuvata turvalliselta etäisyydeltä,
2. tallentaa sijainti,
3. selvittää kiinteistö ja maanomistaja,
4. ilmoittaa vaarasta omistajalle.

Karttapaikasta saa näkyviin kiinteistörajat ja kiinteistötunnukset.

Kun kiinteistötunnus on tiedossa, omistajatietoa voi kysyä Maanmittauslaitokselta. Tällä hetkellä Maanmittauslaitoksen asiakaspalvelusta voi saada puhelimitse maksutta enintään kymmenen kiinteistön omistajatiedot vuodessa.

Vieraan maan kaivoa ei kannata omin päin ryhtyä rakentamaan tai täyttämään. Ensisijainen tavoite on saada vaaranpaikka omistajan tietoon ja turvallisesti suojattavaksi.

Jos paikka aiheuttaa välitöntä vakavaa vaaraa, tilanne on tietysti eri kuin tavallinen ilmoitusasia.

Voisiko tästä tehdä ihan järjestelmällisen etsintäprojektin?

Todennäköisesti voisi.

Yksi tapa olisi valita esimerkiksi muutaman neliökilometrin metsäalue ja käydä se järjestelmällisesti läpi:

nykykartta → vanhat peruskartat → historialliset ilmakuvat → pitäjänkartat → rinnevarjoste → mahdolliset kiinteistörekisterin käyttöoikeudet → maastotarkastus.

Lopputuloksena voisi syntyä lista esimerkiksi:

Vanha asuinpaikka – kaivo mahdollinen – tarkastamaton

ja myöhemmin:

Tarkastettu – ei kaivoa

tai

Kaivo löytynyt – ilmoitettu maanomistajalle – suojattu.

Tällä tavalla kyse ei enää olisi summittaisesta metsässä harhailusta vaan pienimuotoisesta historiallisten aineistojen ja nykyisen paikkatiedon yhdistämisestä.

Ja samalla tulisi tutkittua paikallishistoriaa.

Tätä pitää vielä kokeilla käytännössä

Tämä kirjoitus on tällä hetkellä vasta selvitys siitä, olisiko vanhojen kaivojen järjestelmällinen etsiminen mahdollista.

Seuraava kiinnostava vaihe olisi ottaa yksi oikea alue ja kokeilla menetelmää käytännössä:

löytyykö vanhoista kartoista kadonneita taloja, pystyykö niiden pihapiirit paikantamaan ilmakuvista ja laserkeilauksesta – ja löytyykö maastosta lopulta oikeasti vanha kaivo?

Se jää odottamaan sitä kuuluisaa hetkeä, kun “joku päivä on enemmän aikaa…”

Mutta ainakin nyt menetelmä ja lähteet ovat tallessa.

—

Lähteet ja työkalut

Maanmittauslaitos – Vanhat kartat, ilmakuvat ja asiakirjat

Maanmittauslaitos – Vanhat painetut kartat

Maanmittauslaitos – Karttapaikka

Maanmittauslaitos – Rinnevarjoste

Kansallisarkisto – Pitäjänkartasto

Maanmittauslaitos – Rekisteröi käyttöoikeus

Maanmittauslaitos – Kiinteistötunnuksen selvittäminen

Maanmittauslaitos – Kiinteistön omistajan selvittäminen

• Kreikkalaista jogurttia
• Jäisiä mustikoita
• Jäisiä granaattiomenan siemeniä
• Mysliä
• Kaakaojuomajauhetta

Kysymys mietityttää edelleen, erityisen raskaasti tapauksissa joissa kuvioon liittyy lapsia.

Sanotaan että hyvä ystävä ei hylkää ja olisi silti tukena ja turvana ja odottamassa sitä hetkeä kun epäterveessä suhteessa elävä haluaa turvaan. Harjoittelen tätä vielä. En uskalla luvata että pystyn katsomaan näitä asioita vierestä – tai annan lasteni katsella.

Muutaman ystävän kanssa on yhteydenpito hieman jäänyt, koska itse en ole pystynyt hyväksymään sitä että toinen jää tallottavaksi, hakattavaksi, ei lähde vaikka kohtaa läheiseltään lyömistä, pelottelua, vähättelyä, manipulointia, huutamista, kirveen kanssa jahtaamista ja vastaavaa ja on kaikesta huolimatta erittäin vakaasti päättänyt jatkaa tällaisessa suhteessa.

Melkoisen määrän väkivaltaa olemme valmiita hyväksymään ja mieltämään ”oikeutetuksi” tai ”asiaan kuuluvaksi.”

Olen kuullut myös että ”enhän minä tällaista autoa tai taloa pystyisi ikinä yksin hankkimaan…” ja ”minä en kyllä jätä tätä kaikkea hyvää mitä meillä on!” Sekä ”ihmiset eroavat nykyään liian helposti” tai ”mutta onhan hän sentään hyvä vanhempi” (no ei kyllä tasan ole jos sinun silmäsi on musta ja lapsesi kuulee harva se viikonloppu kuinka olet ”saatanan huora” eikä ole jos lapsesi näkee että pelkäät, olet itkenyt, eikä tiedä syytä)

Hyvä että tietoisuus on lisääntynyt.

Hyvin sanottu että oikea rakkaus ei koskaan satuta.

Kumpa kaikille pienille ja isoille tytöille ja pojille opetettaisiin että kukaan ei ole ansainnut satuttamista, nöyryyttämistä, rajojen rikkomista.

Turvakodit (yhteystiedot ja chat)

Nollalinja – turvakodit

Halusin saada jonkinlaisen nopean (oikeaan tietoon perustuvan, jos mahdollista) yleiskuvan.

Ajattelen että voimakkaasti manipuloivien henkilöiden toiminnan ja vaikuttimien ymmärtäminen, ja tietoisuuden levittäminen aiheesta, olisi hyvin tärkeää siltä suojautumiseksi. 

Mielenkiintoista oli saada vahvistus vankilan kulunvalvonnan epäselvyyksistä; siellä suurella todennäköisyydellä tapahtui jotain kummallista.

Enpäs kuitenkaan osannut etukäteen varautua siihen minkälainen täsmäisku palleaan tämä lukukokemus oli.

Harvoin tarina huuhtoo mukanaan näin totaalisesti ja paiskaa hetkessä suoraan syvään päätyyn ja takaisin. Palapeli hajoaa, rakentuu uudelleen – ja yllättää taas.

Eniten ihailen kirjailijan kykyä tuoda synkimpien sodan kauhujen, vääryyden, ja epätoivon keskelle toivo ja kirkas aurinko. Tuhat loistavaa aurinkoa.

Pidin tästä kirjasta paljon.

Tämän kuuntelin alkuvuodesta 2026.

Uusia käänteitä ei ainakaan puuttunut. Ei todellakaan tehnyt mieli jättää kesken.

Jännitystä on tiedossa ja piina kestää maaliin asti.

Loppuratkaisu oli tavallaan nerokas – mutta myös tavallaan pettymys.

Kun Johannes Gutenberg ja kumppanit toivat kirjapainotaidon Eurooppaan 1400-luvulla, moni oli aidosti kauhuissaan.

Hauskinta on että huolenaiheet olivat jokseenkin samoja kuin nykyisessä ruutuaikakeskustelussa

Vai miltä kuulostaa:

Conrad Gessner, 1545
“Kirjojen paljous on hämmentävää.
Se sekoittaa oppineiden mielet ja tekee heistä kykenemättömiä todelliseen ymmärrykseen.”

Erasmus, 1500-luku
“Painetut kirjat leviävät kaikkialle – myös kaikkein typerimmät ja vahingollisimmat.
Nuoret lukevat niitä ilman ohjausta ja omaksuvat huonoja tapoja.”

“Ihmiset istuvat yksin kirjojen kanssa, vetäytyvät seurasta ja laiminlyövät velvollisuutensa.”

”Ajattelu pinnallistuu.”

”Painettu sana tekee ajattelusta laiskaa.”

Kun kuka tahansa voi julkaista tekstiä, totuus ei ole enää kirkon ja oppineiden hallussa.
”Kaaos!”

”Väärät ideat voivat levitä nopeammin kuin niitä ehditään oikaista.”

Platon
“Tämä keksintö synnyttää unohdusta ihmisten sieluissa.
He lakkaavat harjoittamasta muistiaan, koska luottavat kirjoitettuun sanaan.”

Yksikään näistä peloista ei ollut täysin väärä.
Mutta mikään niistä ei myöskään toteutunut sellaisena katastrofina kuin pelättiin.

Kirjapainotaito:
ei tuhonnut ajattelua
ei romahduttanut moraalia
ei tehnyt ihmisistä tyhmiä
Se pakotti opettelemaan uusia taitoja:
lukutaitoa
kriittistä ajattelua
lähdekritiikkiä
itsesäätelyä

Henkilökohtaisesti kiinnostavin yhtäläisyys omasta mielestäni on tämä:

Ongelma ei silloin ollut kirja.
Eikä se nyt ole näyttö.
Vaan muutos. Hallinnan menettäminen.
Se, että lapset ja “tavallinen kansa” pääsevät käsiksi tietoon.
Jokainen iso viestintäteknologinen hyppäys on ensin:
1.uhka
2.moraalipaniikki
3.säätelyä + kasvatusta
4.uusi normaali

Kirjapainotaito ei tuhonnut muistia – se muutti mitä muistetaan.
Ruutu ei automaattisesti tuhoa keskittymistä – se vaatii uusia taitoja.

Vanhemman muistilista ruutuaikahuolen keskelle
Hengitä ensin.
Tämä ei ole ensimmäinen kerta historiassa, kun aikuiset pelkäävät lasten kasvavan vääränlaisten välineiden keskellä.
Eikä tämä ole ensimmäinen kerta, kun maailma tuntuu muuttuvan nopeammin kuin kasvatusohjeet.
Ennen pelättiin kirjoja.
Oikeasti. Sivistyneet, vastuulliset ihmiset olivat varmoja, että kirjat:
heikentävät muistia
tekevät ajattelusta pinnallista
turmelevat nuorison
murentavat auktoriteetin
levittävät valheita nopeammin kuin totuus ehtii mukaan
Ja silti…
kirjat eivät tuhonneet lapsia.
Ne vaativat aikuisia oppimaan uuden tavan olla aikuisia.
Nyt vuorossa ovat ruudut.
Minun tehtäväni ei ole:
poistaa kaikkea uutta
voittaa algoritmeja
tehdä lapsestani täydellisesti suojattua
Minun tehtäväni on:
olla saatavilla
kysyä mitä lapsi katsoo, ei vain kauanko
opettaa taukoja, ei kieltoja
auttaa sanoittamaan tunteita, joita sisältö herättää
Ruutu ei yksin kasvata lasta.
Eikä se yksin pilaa häntä.
Lapsi kasvaa suhteessa:
siihen, että joku kuuntelee
siihen, että rajat ovat ennakoitavia
siihen, että aikuinen ei katoa, vaikka maailma muuttuu
Ja jos joskus tuntuu, että “kaikki menee pilalle” —
niin se tunne on jaettu tuhansien vuosien ajalta.
Historia ei kerro meille, että huoli on turhaa.
Se kertoo, että huoli kuuluu siirtymävaiheeseen.
Ja tästäkin ajasta
kasvaa aikuisia, jotka osaavat jotain, mitä minä en.
Niin kuin on aina kasvanut.

Olen riittävä ja turvallinen aikuinen tässä ajassa.
Vaikka en hallitse kaikkea.

Oikeastaan ainoa vaatimus on, että tarvitaan blenderi jolla pilkkoontuu jää, tosin ehkäpä jään voisi vasaroida pussissa pieniksi paloiksi ja sekoittaa millä vaan sekoittimella.

Tähän voisi pohjana käyttää vaikka spritea tai muuta limua mutta jos on sodastream niin sillä pelkkä kuplavesi toimii. Makuna voi käyttää vaikka omatekoista mehua.Minä lisäsin nyt tällä kertaa omena-päärynä funlightia.

Sitten tarvitaan jotain hedelmää, esimerkiksi omena. Myös vesimeloni olisi varmaan ihanaa, luulen että jäätä tarvittaisiin silloin enemmän.

Resepti:

• mukillinen kuplavettä tai limua
• 1-2 mukillista jääpaloja
• mukillinen pilkottua hedelmää

Lisää ainekset blenderiin. Murskaa ensin jää lyhyillä käynnistyksillä, ja sitten käytä muutama sekunti. Lisää jäätä tai kuplavettä tarvittaessa jotta saat haluamasi rakenteen.

Nauti heti.