Kun Johannes Gutenberg ja kumppanit toivat kirjapainotaidon Eurooppaan 1400-luvulla, moni oli aidosti kauhuissaan.

Hauskinta on että huolenaiheet olivat jokseenkin samoja kuin nykyisessä ruutuaikakeskustelussa

Vai miltä kuulostaa:

Conrad Gessner, 1545
“Kirjojen paljous on hämmentävää.
Se sekoittaa oppineiden mielet ja tekee heistä kykenemättömiä todelliseen ymmärrykseen.”

Erasmus, 1500-luku
“Painetut kirjat leviävät kaikkialle – myös kaikkein typerimmät ja vahingollisimmat.
Nuoret lukevat niitä ilman ohjausta ja omaksuvat huonoja tapoja.”

“Ihmiset istuvat yksin kirjojen kanssa, vetäytyvät seurasta ja laiminlyövät velvollisuutensa.”

”Ajattelu pinnallistuu.”

”Painettu sana tekee ajattelusta laiskaa.”

Kun kuka tahansa voi julkaista tekstiä, totuus ei ole enää kirkon ja oppineiden hallussa.
”Kaaos!”

”Väärät ideat voivat levitä nopeammin kuin niitä ehditään oikaista.”

Platon
“Tämä keksintö synnyttää unohdusta ihmisten sieluissa.
He lakkaavat harjoittamasta muistiaan, koska luottavat kirjoitettuun sanaan.”

Yksikään näistä peloista ei ollut täysin väärä.
Mutta mikään niistä ei myöskään toteutunut sellaisena katastrofina kuin pelättiin.

Kirjapainotaito:
ei tuhonnut ajattelua
ei romahduttanut moraalia
ei tehnyt ihmisistä tyhmiä
Se pakotti opettelemaan uusia taitoja:
lukutaitoa
kriittistä ajattelua
lähdekritiikkiä
itsesäätelyä

Henkilökohtaisesti kiinnostavin yhtäläisyys omasta mielestäni on tämä:

Ongelma ei silloin ollut kirja.
Eikä se nyt ole näyttö.
Vaan muutos. Hallinnan menettäminen.
Se, että lapset ja “tavallinen kansa” pääsevät käsiksi tietoon.
Jokainen iso viestintäteknologinen hyppäys on ensin:
1.uhka
2.moraalipaniikki
3.säätelyä + kasvatusta
4.uusi normaali

Kirjapainotaito ei tuhonnut muistia – se muutti mitä muistetaan.
Ruutu ei automaattisesti tuhoa keskittymistä – se vaatii uusia taitoja.

Vanhemman muistilista ruutuaikahuolen keskelle
Hengitä ensin.
Tämä ei ole ensimmäinen kerta historiassa, kun aikuiset pelkäävät lasten kasvavan vääränlaisten välineiden keskellä.
Eikä tämä ole ensimmäinen kerta, kun maailma tuntuu muuttuvan nopeammin kuin kasvatusohjeet.
Ennen pelättiin kirjoja.
Oikeasti. Sivistyneet, vastuulliset ihmiset olivat varmoja, että kirjat:
heikentävät muistia
tekevät ajattelusta pinnallista
turmelevat nuorison
murentavat auktoriteetin
levittävät valheita nopeammin kuin totuus ehtii mukaan
Ja silti…
kirjat eivät tuhonneet lapsia.
Ne vaativat aikuisia oppimaan uuden tavan olla aikuisia.
Nyt vuorossa ovat ruudut.
Minun tehtäväni ei ole:
poistaa kaikkea uutta
voittaa algoritmeja
tehdä lapsestani täydellisesti suojattua
Minun tehtäväni on:
olla saatavilla
kysyä mitä lapsi katsoo, ei vain kauanko
opettaa taukoja, ei kieltoja
auttaa sanoittamaan tunteita, joita sisältö herättää
Ruutu ei yksin kasvata lasta.
Eikä se yksin pilaa häntä.
Lapsi kasvaa suhteessa:
siihen, että joku kuuntelee
siihen, että rajat ovat ennakoitavia
siihen, että aikuinen ei katoa, vaikka maailma muuttuu
Ja jos joskus tuntuu, että “kaikki menee pilalle” —
niin se tunne on jaettu tuhansien vuosien ajalta.
Historia ei kerro meille, että huoli on turhaa.
Se kertoo, että huoli kuuluu siirtymävaiheeseen.
Ja tästäkin ajasta
kasvaa aikuisia, jotka osaavat jotain, mitä minä en.
Niin kuin on aina kasvanut.

Olen riittävä ja turvallinen aikuinen tässä ajassa.
Vaikka en hallitse kaikkea.

Haluamme ajatella että paljon on muuttunut viidessä vuosikymmenessä, mutta pintaa syvemmälle katsottuna: onko kuitenkaan? Sananlaskukin sanoo: ”Kansa, joka ei tunne menneisyyttään, ei hallitse nykyisyyttään, eikä ole valmis rakentamaan tulevaisuuttaan.”

Yhä edelleen suutumme herkästi Simpauttajille – jotka kuitenkin vain pitelevät peiliä nenämme edessä.

Äänikirjan lukija Esa Saario oli mielestäni loistava ja kuunteleminen tuntui samalta kuin katselisi vanhaa kotimaista elokuvaa. Henkilöhahmoihin eläytyminen ja vahva murreilmaisu teki henkilöt eläviksi.

Oton esikuvan traaginen tarina

Kerrotaan että monillakin kirjan henkilöillä on esikuvat todellisessa elämässä.

2014 ilmestyneessä lehtijutussa kirjailija Heikki Turunen kertoo vuonna 1968 tavanneensa pojan, josta kirjan Otto sai alkunsa. Herkkä ja ujo poika veisteli puusta naista esittäviä veistoksia eikä osallistunut kotitilan töihin, ja poika oli myöhemmin toimitettu mielisairaalaan. Poika teki vahvan vaikutuksen kirjailijaan, joka näki pojassa myös paljon itseään. ”Olin itse samanlaisesta kotioloista, ujouden takia tyttöystävätön ja senkin takia pienen ikäni naisenkuvia piirrellyt, rakkausrunoja kirjoitellut kompleksikimppu, josta oli alun perin pitänyt tulla kuvataiteilija, Turunen kirjoittaa.”

Vuonna 2012 kirjailija kuuli pojan tarinan jatkuneen murheellisesti: Tämä oli karannut mielisairaalasta ja juossut junan alle. Tragedia oli tapahtunut joitakin vuosia Simpauttajan ilmestymisen jälkeen joten kirjailija joutui miettimään oliko hän jopa osasyyllinen kuolemaan, oliko poikaa kenties pilkattu vielä kirjankin takia.

Fiilikset lukemisen aikana?

• Surullista kuinka inhottavia ja empatiakyvyttömiä jotkut ihmiset ovat toisiaan kohtaan!
• Nostalgia, tuttuus.
• Viljapellon ja kesän tuoksu nenässä. Helteellä kuunnellessa kuvailut tulivat kirjaimellisesti iholle.

Mitä opin?

”Yllätyin” taas kuinka samanlaista yhteiskuntakritiikki kuitenkin on aikakaudesta riippumatta ja huolet samanlaisia, vaikka ei varsinaisesti uusi havainto.

Kannattiko lukea?

Todellakin. Olisi kiva joskus ehtiä lukea myös paperiversio. Tuntuu että rivien välissä voisi ehkä vielä olla lisää tasoja.

Perkele, kulttuuria se on juomakulttuurikin.